Heleää helmikuuta

Paukkupakkanen on valloittanut etelä-Suomen, parinkymmenen miinusasteen hujakoilla pyörivät lukemat eikä ulos tee kauheasti mieli mennä. Olin eilen kuitenkin kaatamassa parit lepät ja muutenkin siivoamassa tuolla työmaalla, sitä hommaa vielä riittää! Sinä työntouhussa ei oikein huomannut tuota kylmyyttä mutta sitten kun piti hengähdystaukoa niin silloin kylmyys iski. Eipä sitä tullut oltuakaan paria tuntia enempää vaan sitten oli jo tultava pirtin lämpöön. Valoisa aika on lisääntynyt selkeästi, nyt sen jo hullukin huomaa.

Illalla olin lisäämässä puita pannuun ja siinä pihassa ollessa kuuntelin varhaisillan ääniä. Äänimaailmaa hallitsivat iloiset lasten kiljahdukset tuolta koulun kentältä. Lavajärven kouluhan on lopetettu mutta kylän onneksi on löytynyt sopivasti talkoohenkeä kiekkokaukalon ylläpitämiseksi. Laidat kumisevat kun hieman isommat lyövät kiekkoa. Maalien rautojen kilkahtelut kertovat että into on kova pelaamiseen. On hienoa että kenttää käytetään, se on jo elävän kylän merkki. Kateellisena mutta onnellisena jätän tämän talviurheilun tällä kertaa muille.

Kodin urheilut ovat näin pakkasilla tuttuakin tutumpaa puuhaa, mattojen tuuletusta ja pölyttämistä. Pölypunkkien tappaminen on  hienoa siivousta jossa näkyy työnsä tulokset. Etenkin se raikas tuulahdus joka tulee kun matot taas tulevat sisätiloihin. Eihän niillä ole kiire, yön ylitse ne voivat hyvin viettää aikaansa ja sitten kun ovat tuulettuneet vasta sen jälkeen ne saavat armon.

Timo Palomäen kuvaama töyhtötintti

Lintumaailma on tosiaankin hyvin rauhallinen, ne samat tiaiset käyvät tyhjentämässä ruokintaa. Vain kolme käpytikkaa poikkeavat normaalista. Onkohan kyseessä käpytikkaparin viimevuotinen poikanen joka ei ole vielä malttanut lähteä omille teilleen? Niin tai näin, yksi käpäri on selkeästi liikaa. Pikkuvarpusia on parinkymmenen linnun parvi syömässä eturuokinnalla, siellä on pienen pientä siemenruokaa tarjolla joten ne viihtyvät sen ruokinnan tarjoiluissa.

Luin tuossa iltojen iloksi vanhan kirjan, Heikki Turusen kirjoittama "Hupeli" kertoi sodan runtelemasta invalidista ja hänen vaimostaan. Kirjan kieli oli välillä aika vaikeaselkoista mutta kun tekstin luki hitaasti sen kyllä ymmärsi. Tämä kainuulainen murre oli hauskanoloista vääntämistä! Pariskunta sai itselleen tilan Hupelin ja sen ympärille rakentuvista asioista koostui aika hauska tarina. Voisihan tuon ajan käyttää hullumminkin kuin lukemalla. Nyt on aika lopettaa ja siirtyä sivummalle.